Kummalla on oikeus – sillä, joka huutaa ensimmäisenä, vai sillä, joka huutaa kovimpaa?
On kummallista, miten jotkut asiat elämässämme muuttuvat peloksi – ei siksi, että ne olisivat olemukseltaan vaarallisia, vaan siksi, että olemme tottuneet katsomaan niitä aina samasta kulmasta, saman sanan ja saman pelon läpi. Niin, ettemme enää edes huomaa, missä tieto loppuu ja ennakkoluulo alkaa.
Keho ei elä ääripäissä, mutta ihmisen ajattelu ajautuu usein juuri sinne – mustan ja valkoisen väliin, hyvän ja pahan väliin, sallitun ja kielletyn väliin – niin että tasapaino, joka on oikeastaan elämän luonnollinen tila, jää huomaamatta.
Elämme maailmassa, jossa monille asioille annetaan leima jo ennen kuin niille annetaan mahdollisuus tulla ymmärretyiksi, ja joskus ihminen alkaa uskoa leimaa enemmän kuin sisältöä.
Ja ehkä ongelma ei aina ole siinä, mitä me käytämme, syömme, kulutamme tai tarvitsemme – vaan siinä, miten me sen teemme. Ihmisellä on kummallinen taipumus kadottaa rajat, kun jokin asia muuttuu helposti saatavaksi, tutuksi ja arkipäiväiseksi. Silloin kohtuullisuus vaihtuu huomaamatta liiallisuudeksi, tarve ahneudeksi ja tasapaino tottumukseksi ottaa enemmän kuin oikeasti tarvitsee – kunnes raja, jonka pitäisi olla luonnollinen, häviää hiljaa, ja jäljelle jää vain itse kuluttaminen.
Ja jos joskus syntyy halu mennä pintaa syvemmälle, katsoa ohi ensileimojen ja nopeiden arvioiden ja ymmärtää, miksi jotkut käsitykset juurtuvat nopeammin kuin tieto itse, täällä on myös toinen tila – myytinmurtaja – jossa emme riitele, emme vastakkainasettele, emmekä asetu leireihin. Katsomme rauhassa tarinoiden taakse, puramme muutaman totutun uskomuksen ja avaamme vähitellen sitä, mitä oikeasti piilee uskomusten, pelkojen ja ennakkoluulojen alla.
Lukemisiin!